Hankin maaliskuun loppupuolella terveemmän, aktiivisemman elämän kannustimeksi iPhonen kanssa yhteistyötä tekevän, lenkkariin asennettavan Nike+ -sensorin. Kaksi tuntia hankintahehkutuksen jälkeen olinkin sitten käynyt jo ensimmäisellä lenkillä, jonka jälkeen en todellakaan kokenut sitä paljon mainostettua liikunnan iloa. Päällimmäisinä tunteina olivat tuska, pettymys ja kärsimys.
Pidin puolentoista kuukauden luovan tauon urheilusta, jonka jälkeen olin vihdoin valmis uuteen koitokseen. Tykkäsin kyllä siitä, että siru mittasi liikutun matkan ja tarjosi dataa muun muassa saavuttamastani nopeudesta sekä matkan varrella polttamistani kaloreista. Silti jotenkin oli kusetettu olo – olin odottanut tältä sensorilta jotain enemmän.
No, odotukseni eivät olleet sitten aivan turhia. Pienten askartelujen jälkeen selvisi ettei se sensori edes toiminut kuten sen piti. Heh. Talouden kaksi iPhonea, kaksi ristiin käytettyä tietokonetta sekä yksi puhelimeni kanssa yhteistyötä tehnyt, sittemmin ajasta ikuisuuteen siirtynyt Mäkki olivat saaneet sensorinkin pasmat ilmeisesti pahemman kerran sekaisin. Temppuileviin puhelimen musiikkikirjastoihin turhautuneena palautin puhelimeni tehdasasetukset ja sitouduin kytkemään sen jatkossa vain yhteen koneeseen. Musiikkiongelmat hävisivät kuin tuhka tuuleen, siinä samalla taisi korjaantua vähän muutakin.
Noin kuukausi sitten olin reippaalla kävelylenkillä, kun säpsähdin luureista yhtäkkiä kuuluneeseen spiikkiin joka ilmoitti asettamastani tavoiteajasta kuluneen viisi minuuttia. WTF, sehän puhuu! Tästä innostuneena vaihdoin kävelyn hölkkään – halusin kuulla, mitä se sitten siihen sanoo. Kipitin, kipitin ja kipitin. Väliaikatietoja kuului säännöllisin väliajoin. Ja tämähän oli sitten juuri sitä, mitä kaltaiseni urheilunvihaaja kaipaa – jonkun kertomaan, kuinka kauan kärsimystä on vielä jäljellä. Kaiken kruunasi treenin päätteeksi luureista saamani Lance Armstrongin onnittelutervehdys, hänkin oli jo ehtinyt jostain kuulemaan että olin rikkonut oman ennätykseni.
Lenkillä en ole edelleenkään ehtinyt käymään kovin usein saatika säännöllisesti, mutta tällä hetkellä en koe lajia kohtaan enää minkäänlaista vihaa. Kilpailen itse itseäni vastaan, veren maku suussa lönkötellen hissukseen ympäri Töölönlahtea. Lisäksi se indiepoppi sopii sittenkin punkun ja sohvan lisäksi myös lenkkipolulle – rauhallinen musiikki ei yllytä ottamaan sellaisia spurtteja, joita oma kunto ei ihan vielä kestäisi.
Eilen juoksin jo melkein neljä kilometriä putkeen, yhtä soittoa. Se ei ehkä ole teille paljon, minulle se on koko maailma. Jos ei ole varaa personal traineriin, kannattanee tähän parinkympin juoksukaveriin sijoittaa. Sykemittari toki kertoisi myös dataa ja varmasti tarkemminkin, mutta minä haluan vain kuulla, kuinka kauan minun tarvitsee vielä jaksaa.
Love.
(ps. Miten se Niken sponssi? -Nikke lähti lomille. – Mc Taakibörsta)
