Kerroinkin viime viikolla, kuinka kynsienlakkaus sujuu minulta kuin tanssi vain ja on lähestulkoon mielipuuhaani. Not.

Lakatuista kynsistä kuitenkin pidän, joten päätin antaa itselleni hetken hermolomaa ja kokeilin Shellac-lakkausta. Kyseessä on siis hybridilakka (mitä se sitten ikinä tarkoittaakin), joka kovetetaan kynsiin uv-valolla ja jonka tulisi pysyä paikallaan 14 vuorokauden ajan.

Epäilen, mahtaako sitten Shellackaan pysyä kahta viikkoa tällaisen rymy-Iitun kyydissä, mutta kokeillaan.

Toisaalta toivon, että pettyisin ankarasti näiden lakkojen pysyvyyteen. En nimittäin tiedä, haluanko kuitenkaan jatkuvasti olla maksamassa useampaa kymppiä kynsieni lakkaamisesta. Olkoon tämä kokeilu sellainen pieni hengähdystauko lakkaamiseen ja sen ainaiseen epäonnistumiseen kyllästyneelle kynsilakkarakastajalle.

Plus että olihan se kiva istahtaa työpäivän päätteeksi tuoliin, hörpätä kupista varsin kelvollista cappucinoa ja antaa jonkun toisen hoitaa kynsilakat kuntoon – vieläpä ilman lommoja, kiroilua ja kymmentä korjailukierrosta.

Nyt kun olen näköjään päässyt hemmottelun makuun, uskaltautuisinkohan joskus jonkinlaiseen kasvohoitoon? Viimeksi kävin ikävässä ja kivuliaassa ihonpuristelussapuhdistuksessa ennen vanhojentansseja. Te ette halua edes tietää, montako vuotta niistäkin kinkereistä on jo vierähtänyt.

Edellä mainittujen, lähes tavaksi äityneiden kauneushoitojen lisäksi olen elämäni aikana käynyt kerran pikamanikyyrissä (tammikuu 2010) ja kerran jalkahoidossa (kesäkuu 2008). Molempien villitysten takana olivat luonnollisesti Janilta sekä ystäviltäni saamat lahjakortit. Mitäpä luulette, koska tämä käsistä lähtenyt kauneushoitokierre oikein loppuu?!