Tunnustettakoon, ettei alkuvuosi ole ollut kohdallani mitään urheilujuhlaa. Maalis- ja huhtikuu olivat töiden vuoksi niin jumalattoman kiireisiä, etteivät aivoni lopulta enää ymmärtäneet hakea jumppa- ja juoksutuokioista helpotusta duunisumaan. Olen kyllä käveleskellyt (lue: hortoillut) Kaapon kanssa pitkin puistoja ja rantoja, mutta kovin tavoitteelliseksi liikunnaksi kaikkea nuuskivan terrierin perässä laahustamista ei kai voida kutsua.
No, eipä jäädä piehtaroimaan menneisiin: nyt laitetaan sitten kerralla kaikki kuntoon! Ja siis pikavauhtia. Vajaassa viikossa. Oho.
Nimittäin pari viikkoa sitten Intiassa ollessani bongasin meiliini tulleen kutsun, johon vastasin ajatuksissani ”joo, tottakai, kuulostaa tosi kivalta, tulen myös sinne brunssille sen jälkeen” oikeastaan sisäistämättä, mihin olen ryhtymässä. Tulevana sunnuntaina juoksen Adidaksen kutsumana Naisten Kympin.
Mahdollisesti itken ja juoksen.
Aloitin tavoitteellisen treenaamisen eilen, muutaman viikon juoksutauon jälkeen. Siis muutaman, eli noin seitsemän. Apua. Hävettää.
Yllätyksekseni sain kuitenkin todeta, että aiemmat ponnisteluni juoksemisen kanssa eivät ole olleet lainkaan turhia. Kaikki kunto ei ole valunut minusta sohvatyynyjen väliin! Kylmiltään juoksin kuitenkin 6 kilsaa, vieläpä meikäläistä tyydyttävään aikaan.
Nyt kun tässä ollaan tunnustamisen makuun päästy, myönnettäköön, ettei matka ollut mitenkään suunniteltu. Päätin vain katsoa minne ”tuo tie” vie ja hups, sehän vei pitkälle. Tätä se on, kun lähtee juoksemaan uudehkoilla kotikonnuillaan vailla suuntavaistoa ja paikallistietämystä.
Juoksu ei varsinaisesti ollut mitenkään maailman iiseintä enää parin viimeisen kilsan kohdalla, mutta jos kotiin tulee omin jaloin ja oksentamatta, ei se ihan mahdottoman kamalaakaan voinut olla.
Eli näillä eväillä sunnuntaina kympille! Jos tässä viikolla pari lenkkiä vielä kävisi jolkottelemassa uskonvahvistukseksi.
Mutta yksi haaste vielä olisi: sunnuntaiseen koitokseen pitää kasata tietysti voimaannuttava soittolista. Jonkinlaiset pohjatyöt on onneksi tehtynä, kun olen keräillyt kuukausien varrella Spotify-soittolistaa juoksumusiikiksi pätevistä hip hop -klassikoista.
Parhaiten liikunnasta nimittäin harhauttaa mukana räppääminen äänettä. Olen täysin vakuuttunut, että vastaantulijat uskovat minun vain haukkovan happea ja heiluvien käsieni kramppaavan. Eivätkä ne kauaa ehdi tuota ihmettelemään, minähän parhaillaan juoksen pois tapahtumapaikalta. Hah!
Siispä kysymys: mitäpäs listalleni lisäisin? Kaipaan apua, koska juuri nyt vaikuttaisi siltä, että just niiden biisien kaivaminen muistini syövereistä vaatisi muutamaa drinkkiä ja illanviettoa erään tietyn vanhan kaveriporukan kanssa.. Mutta eihän tällainen tavoitteellinen urheilija nyt ennen KISOJA (!!!) moiseen sorru, eihän?
Valmiin listan jaan kanssanne. Auttakaa naista pulassa! Holla!
