Tehdessäni lähtöä Kööpenhaminaan tuskailin kenkävalinnan kanssa. Helsingin lähtökelit vaativat jalkoihin traktoreita, mutta mietitytti, miten pahasti Wolverinen metsurikenkäni huutaisivat maalaisserkkua Tanskanmaalla.

Perillä totesin olevani paikallista massaa sekä ilmeisesti jonkinlainen henkinen tanskalainen. Mikäli mimmit eivät olleet yhdistäneet pitkähköihin takkeihinsa ja holtittomasti roikkuviin pipoihinsa Wolverineja tai muita vastaavannäköisiä kolhoja, jalassa oli pari New Balancen tennareita. Jopa Clarksin Desert Bootsit – joita puolisentoista vuotta sitten metsästin kissojen ja koirien kanssa – oltiin kelpuutettu silkkaa kermaa kauppaavan Wood Woodin hyllyille.

Kenkäkokoelmani on siis ilmeisen kuumaa kamaa Tanskassa! Pääsi yllättämään, itse kun seurailen satunnaisesti vain paria tanskalaista blogia, jotka tuntuvat keskittyvän hamstraamaan kaiken mahdollisen Acnen kenkämallistoista.

En minä tiennyt.

Moista yhteenkuuluvuuden tunnetta en ole kokenut sitten myöhäisten teinivuosien, vaikken sitä ole tietoisesti vältellyt saati tavoitellutkaan. Kiitos Tanska, oli mukavaa olla viikonlopun ajan yhtä kanssanne.

(ps. Muistoksi yhteisistä hetkistä taidan hankkia itselleni logolla varustetun Carharttin hiippapipon, sellainen kun oli joka toisella vastaantulijalla. Muistuttakoon se minua sitten reissusta sekä yläasteajoistani. Tuolloin pukeuduin päästä varpaisiin merkin S-koon miestenvaatteisiin, kun naisten mallistoa ei vielä taidettu valmistaakaan. Ja ei, Carhartt-kausi ei ollut yhteenkuuluvuuden aikaa.)