Nyt se taitaa sitten olla yhden aikakauden loppu – mutta vain paperilla, hähää! Eilen nimittäin juhlittiin adidas Heimon päätösbileitä, mutta niin paljon taisi meille ja kaikille uusille tuttavuuksille vielä juoksuintoa, että eihän tämä heimoilu oikeastaan loppunut yhtään mihinkään. Ainakin juhlailtana Erottaja Barissa uhottiin puolenyön aikoihin kovaan ääneen, että talvella tehdään heimolaisten juoksutreffejä, jottei siitä mahtavasta joukkopaineen tunteesta vain jouduta luopumaan. Vaikea nimittäin kieltäytyä ja vedota tekosyihin, jos parikymmentä kaveria pyytää mukaan juoksemaan…
Mutta mitäpäs jäi matkan varrelta mieleen? No, ainakin aivan uskomaton yhteishenki ja motivaatio. Kaksi heimoa yhdistyi aika nopeasti yhdeksi suureksi, Facebook vilkkui punaisena kun Heimon oman facebook-ryhmän seinällä oli jatkuva hässäkkä menossa. Emme oikein tiedä mitä tapahtui – hommasta tuli hyvin nopeasti jotain paljon markkinointitempausta suurempaa.
Kimppatreenejä odotti innolla, väliaikoina juoksuohjelmaa tuli seurattua hyvinkin orjallisesti. Heimolaiset olivat itsekin aktiivisia ja yhteisiä juoksutapaamisia sovittiin virallisen ohjelman ulkopuolellekin. Isot peukut ja nöyrät kiitokset hommaansa sitoutuneelle ja siitä selvästi nauttivalle Joonakselle sekä muille ArcticSportAddictsin tyypeille, jotka eivät vain hoitaneet hommaansa upeasti, vaan pyysivät heimolaisia mukaan omiinkin treeneihinsä ja vastailivat kysymyksiin kelloja katselematta.
Ei se tietysti pelkkää herkkuakaan ollut: askel ei suinkaan noussut keveästi joka kerta, penikkatauti pelotteli hieman ja taisihan tuo veren makukin muutaman kerran suuhun hiipiä. Välillä tuntui, ettei tulosta ja kehitystä tule kovasta duunista huolimatta sitten millään, mutta kyllä sitä treenit päättäneissä juoksutapahtumissa kuitenkin taisi omia ennätyksiään rikkoa jokainen.
Niin, ne tapahtumat! Ja ne vastoinkäymiset… Inken Midnight Run vaihtui todella huonoon ajankohtaan sattuneen, todella ärhäkän flunssan vuoksi sekä muun Heimon kannustamiseen ja henkilökohtaiseen pettymysitkuun Senaatintorin portailla. Ei se auttanut kuin nöyrtyä – sairaana ei juosta, piste. Muiden fiiliksiä seuratessa jotain jäi hampaankoloon…
Eikä se valmistautuminen onnistunut ihan ongelmitta Janillakaan: reilua viikkoa ennen Heimo21:n koitosta Espoon Rantamaratonilla alkoi tämän blogin päämajassa kuulua taas valitettavan tutunkuuloista köhimistä ja niiskutusta. Siinä, missä Inken flunssa säilyi voimissaan kaksi viikkoa, oli Janin versio onneksi ihan nössö ja ohi muutamassa päivässä. Espoossa oli huikea juoksufiilis: sää oli mitä täydellisin, Alexander Stubb huusi radan varrelta tsempit adidas Heimolle (!) ja reittikin se vain kaunistui matkan edetessä. Vaikka matka oli pitkä, ei juoksu muuttunut missään vaiheessa kuitenkaan täysin tuskaiseksi – kymmeneen kilometriin asti jaksoi jopa soitella ilmarumpuja kuunnellun musiikin tahtiin.
Maaliin Jan tuli puolimaratonilta ajassa 1:39:04, joka muuten – näin henkseleitä paukutellen! – taisi olla Heimon nopein. Kaikkea sitä!
Pettymyksen näyttämisen haluksi muuttanut Inke puolestaan suuntasi lokakuun puolivälissä Vantaan Maratonille, jossa täyspitkän ja puolikkaan lisäksi juostiin ”Fun Run”, pituudeltaan neljännesmaraton eli 10,5 km. Koska muut sairastumisten vuoksi revanssia hakevat heimolaiset olivat puolimaratonin porukkaa, otettiin oma kirittäjä mukaan kotoa. Itse kilpailupäivä sujui issues-tiimiltä varsin mallikkaasti, vaikka sitä edeltäneet treenit menivät sen verran kipakaksi sanailuksi, että heimolaisia hälyteltiin jo ennakkoon avuksi naaraamaan matkan varrella pois heitettyjä sormuksia Vantaan pusikoista. Juoksu kulki lähestulkoon poikkeuksellisen hyvin ja Jan piti vauhdin tasaisen rivakkana seuraten vauhtia reaaliajassa sykemittaristaan.
Inken tavoitteena oli tahkota kymppi alle tuntiin, vapaalla tyylillä. Ja kyllä, kymppi meni alle tuntiin ja arvatkaapas mitä – niin meni lopulta se koko matkakin! Kymmenen kilometrin kohdalla sykemittarista kellotettu aika oli 56:49, maaliin tultiin tiukalla loppukirillä ja suoraan sanottuna laattaa pidätellen ajassa 59:56. Ei pöllömpi tulos, kun toukokuun Naisten Kymppiin kului aikaa 1:05:05, eli voinemme todeta että kyllä sitä kehitystä kesään mahtui.
Sellainen oli se heimokesä! Onnistumisen tunteiden, tulosten ja mahtavan porukan lisäksi matkan varrella tuli opittua paljon, niin juoksusta kuin itsestäänkin. Ei sitä olisi nimittäin aiemmin pitänyt järkevänä hommana suhata työpäivän päätteeksi taksilla Helsingin takametsiin hinkuttamaan mäkipätkää ylös alas sykemittarin huutaessa hoosiannaa. Eikä sitä ainakaan olisi uskonut itkevänsä sitä, ettei pääse juoksemaan kymmentä kilometriä lauantai-iltana iltakymmenen aikoihin. Koskaan ei myöskään ole tässä taloudessa pyöritetty pesukonetta näin ahkerasti – voi olla, että pari viikkoa sitten sopparin irtisanonut masiina luovutti sen loputtoman spandex-vuoren edessä.
Nyt on mieli sitten haikea mutta kiitollinen ja onnellinen. Kiitos adidas, kiitos valmentajamme Joonas, kiitokset Hanna ja Tommy, kiitokset kaikille Heimolaisille molemmista porukoista. Kiitokset myös hieroja-Tuukalle, treenejä kirittäneille Jarnolle ja Erlingille sekä muille ASA-hahmoille, loistavaa kuvamateriaalia treeneistä napanneille Pasille ja Samille sekä kaikille tähän hommaan tavalla tai toisella kesän aikana sekaantuneille.
Eikä tämä nyt sitten tietenkään ihan tähän jäänyt.. Jan treenaa jo Joonaksen johdolla ensi kevään Tukholman maratonille. Nälkä kasvaa juostessa, vai miten se meni?
Juoksemisesta kiinnostuneet, olkaahan kuulolla: haku seuraavaan adidas Heimoon käynnistyy lähiaikoina.
(kuvat © adidas)