Pari viikkoa sitten suuntasimme perjantaipäivän päätteeksi töistä kohti Ullanlinnaa. Tovi sitten tuli Hannan kanssa puheeksi, ettei kumpikaan meistä ole koskaan käynyt Maxillissa syömässä. Inke asui opiskeluaikanaan lähistöllä ja katseli paikkaa kaiholla ja mielenkiinnolla, muttei koskaan uskaltautunut sisään. Jostain syystä tuo ”ei vielä minun paikkani” -mielikuva oli jäänyt elämään, vaikka täysipäiväiseen työelämään siirtymisen jälkeen ravintolat eivät missään nimessä ole enää pelottaneet.

(Jankin asui aikoinaan lähistöllä, mutta hänen ruokavalionsa koostui noina vuosina paahdetusta Reissumiehestä, meetvurstista, Tabascosta, Aamupala Light -hirviöjuustoista sekä konseptista nimeltä hikiliha. Eipä siitä sitten enempää.)

Maxillissa oltiin sitä mieltä, että tilanne täytyy korjata ja meidät kutsuttiin syömään. Riemuiten kiitimme, mieluusti menimme ja kaikesta eteen kannetusta nautiskelimme! Ihanaa, rehtiä ruokaa ja sympaattinen paikka. Olisi sinne kannattanut uskaltautua jo silloin vuosia sitten, nyt oli kyllä väärä mielikuva hyvää estämässä.

Korkeavuorenkatu on i-ha-na. Maxillin lisäksi siellä on mukavia putiikkeja, leppoisan sunnuntainen tunnelma sekä ihan hirmuisesti jackrussellinterriereitä! Ruokailun aikana näimme viisi. Tui-tui-tui…

Russeleita ehti tuijottamaan, koska sovimme, että tällä kertaa ei listoja katsella vaan maistetaan, mitä eteen kannetaan. Näin voisi kyllä toimia toistekin – oli ihanaa, kun huomasi nauttivansa suuresti jostain, jota ei olisi itse tajunnut tilata!

Vihersalaatissa oli sen seitsemää salaattisorttia ja kruununa dijon-kastike. Kokeilunhaluisina emme ole tainneet kumpikaan koskaan missään tilata vihersalaattia alkupalaksi, mutta onneksi meille sellainen tällä kertaa eteen kannettiin. Ainakin täällä voisi moisen mieluusti toisenkin nauttia, kastike oli ihanaa ja salaatit raikkaan rapsakoita.

Härkätatakissakin (eräänlainen Japani-carpaccio, väittäisimme) maut olivat kohdillaan ja annos oli kuin tehty Janille, joka tilaa aina tilaisuuden tullen tartaria tai carpacciota. Inkekin sai maistaa, olisi maistunut enemmänkin jos olisi raaskinut toisen lempparin riistää.

Pääruuaksi jaoimme vuohenjuustosalaatin ja lampaan- ja vasikanlihasta pyöräytellyt lihapullat. Filotaikinaan kääräistyä vuohenjuustoa oli salaatin päällä rutkasti, sen seurana tarjoiltiin parsaa, tsatsikia ja ihanan hunajaisia chilimanteleita. Lammas-vasikka-lihapullat olivat suussasulavia, paahdetut uudet perunat olivat juuri niin kesäisiä kuin toivoa saattoi ja rapsakat mummonkurkut toivat raikkautta kokonaisuuteen.

Jälkiruokien kohdalla olisi voinut tulla tappelu, molemmat kun ovat crème brûléen suuria, suuria ystäviä. (Olisimme vieläkin suurempia ystäviä, jos joskus uskaltaisimme ostaa sen sokerinkäräyttäjän kotiversioiden valmistusta varten..) Parsafanaatikko-Inke saatiin kuitenkin harhautettua lusikoineen napsahtelevan sokerikuoren ja paikan päällä tehdyn passionsorbetin kimpusta, kun toisen annoksen kerrottiin olevan parsa tatin. Siis tarte tatin, mutta parsalla! Järjettömän kuuloinen idea, mutta hatunnosto hänelle, joka on moista mennyt kokeilemaan. Parsa taipuu todistetusti myös jälkiruokaan, ja hyvin taipuikin. Etenkin kun sen kylkeen laittaa täydellistä kinuskia, ravintolan omaa vuohenmaitojäätelöä ja ihaniksi hiutaleiksi lusikan paineesta hajoilevaa voitaikinaa.

On meillä ollut haaveena muutenkin pakata kengät ja kapustat laatikoihin ja suunnata Kalliosta takaisin Etelä-Helsinkiin, mutta olisihan tässä yksi kannuste lisää: kiva tuleva kantapaikka.

Kiitos Maxill, nähdään pian uudelleen.