Tämä talvi on kyllä ollut meikäläiseltä tyylillisesti kehnoin esitys. Marraskuusta asti olen muhinut COS:in tummansinisessä, nahkataskuisessa villamekossa. Se on a) mukava ja b) lämmin. C) riittää.
Tyylimasennuksen olen saanut tuupattua vaikeasta keskivaikeaan pihistämällä pipoja Janin laatikosta. Siellä on nimittäin eri sävyinen harmaa kuin omani sekä yksi tummansininen. Väitän tätä asustamiseksi.
Ei tätä ankeilua voi laittaa silkkojen säiden piikkiin, toviin ei ole vain kiinnostanut pukea ja pynttäytyä. Toimiston muutostila ja remontin keskellä puuhastelu on ollut omalla tavallaan aika mukavaa (välillä on voinut dumpata exceltaulukot, kiivetä tikkaille ja maalata palan seinää), mutta mahdolliset maalinroiskeet ja leijaileva raksapöly ovat osaltaan kannustaneet laittamaan päälle jotain vähemmän tärkeää. Remontti onkin jo loppusuorilla: täytyisi varmaan pikkuhiljaa totutella ajatukseen asuista, joihin kuuluu muutakin kuin villamekko ja elämää nähneet villasukkahousut.
Mutta mitä sitä sitten päälleen pukisi? Olen selaillut nettikauppoja, kierrellyt kivijalkaputiikkeja, katsellut mallistokuvia eikä ilme ole juuri värähtänyt.
Ihan okei.
Nnneh.
No tavallaan, mutta ei ehkä itselle.
Tyl-sää.
Sitten olen käynyt omalla kaapillani, muistellut, että siellä olisivat asiat paremmin. Ovet avattuani olen lähinnä kiroillut ja tarttunut taas siihen väsyneeseen villamekkoon.
Siis kenen nämä rytkyt muka ovat? Olivatko nämä muka niitä, jotka olen vaivalla hankkinut luottovaatteiksini ja niistä monia jopa vuosien ajan sellaisina pitänyt? Urrrrgggh. Museoksi pitäisi kaappi muuttaa.
Mutta mitä hiivattia! Tuolla mimmillähän taitaa olla päällä minun museohameeni – se, jota en ole aikoihin käyttänyt, mutta jota en tohdi hävittääkään. Meikäläinen on yhdistellyt siihen tyköistuvaa, lyhyttä ja ohutta villapaitaa ja manannut, kun yhdistelmä ei näytä enää samalta kuin kolme vuotta sitten. Tai no – ongelma on itse asiassa juuri se, että se näyttää ihan samalta, kuin kolme vuotta sitten. Enkä minä ole vielä saavuttanut sitä ikää, että erityisemmin haikailisin menneiden vuosien perään.
Tässähän käy sitten juuri niin, että kiskon päälleni huomisaamuna sen hameen, kauluspaidan, ison villapaidan sekä jakun. Viimeistään peilin edessä hopeaketjuja kaulaan asetellessani repeän epäuskoiseen nauruun huomatessani, etten näytä itseltäni enkä mitenkään erityisen hyvältä.. Eikä kukaan tuttavistanikaan taida olla niin hillitynhallittu, että pystyisi naama pokerilla kuvailemaan asuani kohteliaasti vain mielenkiintoiseksi.
Naurun laannuttua saatan poistaa kokonaisuudesta jakun ja kauluspaidan, pyörähtää peilin edessä uudelleen, todeta että hitto vie ja rientää ovesta ulos. Ei siitä ehkä lempikokonaisuutta muodostu, josko koskaan sitä enää uudelleen edes nähdään. Mutta tulipahan testattua, väritettyä viivojen yli ja huomattua, että niissä elähtäneissä lemppareissa on potentiaalia vaikka mihin. Edes antamaan villamekolle ansaittu vapaapäivä.
Lienee aika pyyhkiä raksapölyt ja pakkashuurteet linsseistä ja katsoa kaappiin uusin silmin, paremmalla asenteella.
(kuva thesartorialist.com)
