Töihinpaluu tänään sujui shortseissa ja farkkupaidassa, jonka hihat oli rullattu kyynärtaipeisiin.

Sainkin sitten huomata jo matkalla hellekesän hiipuneen jo yhdessä yössä ja tajusin varsin pian, että sille hölmöltä tuntuneelle ajatukselle villatakin mukaanottamisesta ei olisi välttämättä kannattanut naureskella. Nyt, kun kotona on ensimmäistä kertaa kuukauteen vain jokseenkin siedettävän lämmin, pystyy viimein katsomaan syksyisempiä vaatteita taas sillä silmällä.

Steven Alanin tuotoksia ihastelen netissä aina heikotukseen asti. Tah-too. Innolla odottamiltani vierailuilta Stevenin liikkeisiin ei kuitenkaan koskaan ole tarttunut mitään mukaan. Liekö sitten johtuu siitä, että tarjolla on aina vierailuajankohtina ollut pikkaraisia kesävaatteita ja minä vain olen parempi hamstraamaan villapaitoja ja muuta lämpöisempää.

Nämä Steven Alanin syyslookbookista nappaillut kuvat eivät varsinaisesti tarjoa minulle mitään uutta tai maatamullistavaa, paljon inspiraatiota kylläkin. Tai no, inspiraatiota ja inspiraatiota – ehkäpä enemmänkin uskonvahvistusta. Kohta saa taas kiskoa jalkaan harmaat villasukkikset, kaivaa esiin pipot ja rakkaan parkatakin sekä pukea ohuen neulepaidan kesähameen pariksi. Oi onnea!

Joku mystinen leopardinhimo tästä jäi kuitenkin kummittelemaan takaraivoon… Hmm. No, mietitäänpäs vielä. Ettei sitä vaan pikkusormen annettuaan havahdu puolen vuoden päästä peilin ääreltä leoparditätinä…