Sara kirjoitti viime viikolla Inès de la Fressangen kirjasta Parisian Chic. Taisin klikata kirjan virtuaaliseen ostoskoriini ennen kuin olin ehtinyt edes lukemaan Saran tarinaa loppuun, olin aivan myyty.

Kirja tuli kotiin eilen, nyt olen ehtinyt sivulle 28. Masennuin. Ei minulla ole miesbleisereitä ja tyylikkäitä trenssitakkeja, vyötäröäkään ei juuri vöillä korosteta kun sitä ei ole vielä muutenkaan tähän päivään mennessä löytynyt. A.P.C.:tä tosin löytyy kuulemma jokaisen ranskattaren vaatekaapista, mutta kirjassa puhutaan vain merkin ajattoman klassisista farkuista. Ei sanaakaan niistä retrohtavista kukkaismekoista ja merihenkisistä naamiaisasuista, joita minä olen kaappeihini haalinut! Raakadenim sitä paitsi tuntuikin hieman raa’alta, housuista tuli sovittaessani mieleen puuvillainen haarniska. Haarniskassa oli muuten kolmekymmentä senttiä liian pitkät lahkeet. Excusez-moi.

Taitaa olla huono päivä. Ehkäpä annan kaikelle tälle viehättävälle ja silmiähivelevälle ranskalaisuusyliannostukselle uuden mahdollisuuden huomenna. Ensimmäisenä loma-aamuna parisienne-kupposen ääressä, ruusunpunaisten lasien läpi luettuna suostun ehkä ymmärtämään, että tulen ikinä olemaan tasan niin ranskalainen kuin lyhyt, lapsenkasvoinen ja Lapista lähtöisin oleva kalliolainen tulee koskaan olemaan. Saa sitä silti ihastella, tuollaista huoletonta huoliteltua. Ja kyllähän minä samppanjastakin tykkään, macaronseista ja patongistakin. Ja ne juustot, ja…

Laitan kuitenkin varmuuden vuoksi raitapaidan ja Chanel-veskan tyrkylle tuohon tuolinkarmille – eihän sitä koskaan tiedä, josko kirjasta vaikka tarttuisi vahingossa jotain vaikutteita.