(Rakas Poopi-koira, jos luet tätä, älä loukkaannu – olet meille silti aina ehdottomasti se ykkösrusseli. Siis ykkösrusseli, Pyhä Poopi.)

Meillä on tänä viikonloppuna kunniavieras, Ringo-russeli. Muotihorina siis tauolle toviksi, ilta kulunee pikkukaverille lässyttäessä ja lenkillä lumipalloja heitellessä. Mahtava tyyppi!

Ensialkuun Ripan suhtautuminen mussuttavaan hoitotätiin ja leluja heiluttelevaan hölmöön setään oli hivenen skeptinen, mutta kunnon kävelylenkin myötä yhteisymmärrys saavutettiin ja nyt se häntä jo heiluukin. Russelihöpöt viikonloppuisännät ovat luonnollisesti äärimmäisen imarreltuja saamastaan hyväksynnästä ja hymyilevät typertyneinä.

Tui-tui, otetaan kaverikuva.

Pelotti, että Ripa jää itkeskelemään omistajansa perään hoitopaikkaan jäädessään. Siitä selvittiin onneksi ongelmitta, mutta omistajana pelkäisin jo sunnuntaista noutohetkeä ja holtittomasti pillittämään jääviä innokkaita doggysittereitä.

Hätätilanteiden varalta Ringon isäntä antoi myös kasvattajan puhelinnumeron. Tietoinen riski – on nimittäin hyvin, hyvin todennäköistä, että Inke soittelee yöllä kolmen aikaan itkuisia puheluja saamaansa numeroon ja höpisee jotain sekavaa pakottavasta koiranpentutarpeesta.

Sanovat, että koira rajoittaa elämää. Voi olla, mutta onko se sitten elämää ilman koiraa?