A.P.C.:n aleostokset eivät nyt tällä kertaa menneet osaltani aivan täysin putkeen. Tai no, miten sen nyt ottaa – minullahan on nyt kaunis, violetti, kukkainen silkkimekko! Mikään järkisyy ei selitä sitä, miksi pidän siitä niin kovasti. Ehkä juuri siksi.

Toisinaan vaan joutuu ihmettelemään, josko A.P.C.:n naisten malliston suunnittelijalla on minkäänlaista käsitystä naisvartalon mittasuhteista tai muodoista. Sama merkki onnistuu tekemään paitsi hienoimmat, myös ne kaikista jäätävimmät vaatteet. Ah, mikä viha-rakkaussuhde! Ja ei, kyse ei voi olla edes siitä, että vaatteet suunniteltaisiin pelkästään 180-senttisille, gasellinomaisille ja sirorakenteisille huippumalleille. Hihanmitta kun on mallia midget – olen pitkälti ainoa, jonka käsille pituutta piisaa.

Alepakettiin ”varmana nakkina” päätynyt tummansininen puuvillamekko paljastui todellisuudessa pahimman luokan pakkopaidaksi. Sataprosenttinen puuvilla olikin paksua flanellia, sinänsä kivaa mutta sellaista en varsinaisesti odottanut saavani.

Arkiaamujen pelastajaksi kaavailemani perusmekko oli minulle sentään harteista hyvä. Siihenpä se sitten tällä kertaa jäikin, kun mekko-osan virkaa toimittanut kapea, suora pussi ei varsinaisesti korostanut vartaloni parhaita puolia. Tai oikeastaan se korosti niitä vähän liikaakin: takamuksesta mekko kinnasi komeasti, selkään jäi säkillinen kangasta. Helman pituus oli myös järin imarteleva päättyessään pohkeen paksuimpaan kohtaan, hameenhelmojen no-mans-landille.

Silkkimekkokin kävi ompelijalla edellä mainitusta syystä typistettävänä, helmasta hujahti pois seitsemisen senttiä. No, nyt se on sitten täydellinen. Ja minä violetti.