Täällä menee taas lujaa. Päätin elvyttää määrittelemättömällä tauolla olleen juoksuharrastuksen, koska minulta loppuivat tekosyyt. Ulkona ei ole enää kylmä, liukasta tai pimeää. Olen nykyään töissä ydinkeskustassa ja työmatkoihin kuluu vähemmän aikaa kuin ennen – ”ai kato ku kello on jo noin paljon (niin – 18.30), en mä enää pysty/jaksa/voi/ehdi lähteä lenkille” ei enää päde.
Innostuin juoksemisesta jossain määrin toissakeväänä. Tuolloin vielä Helsingissä asunut siskopuoli pakotti minut liikkeelle. En kehdannut jäädä kotisohvalle, kun toinen raahautui kotoaan soittamaan summeria ja painostamaan Töölönlahdelle. Hidas hölkkäily oli ihan siedettävää, hyvinä päivinä siitä sai jopa jotain mielihyvää. Siskopuoli muutti pois, sain taas loistavan mahdollisuuden lusmuiluun. Lenkkitiheys harveni hänen paikkakunnan vaihdoksensa jälkeen pikkuhiljaa. Tällä hetkellä käyn lenkillä kyllä säännöllisesti, noin kuuden kuukauden välein.
Kävelyillä olen käynyt, mutta juoksemista olen pelännyt kuollakseni siitä saakka kun lähdin tarmokkaasti lenkille melko paljonkin juoksennelleen Janin kanssa. Itse olin tainnut valmistautua urheilusuoritukseen pitämällä puolen vuoden luovan tauon kestävyysurheilusta, paikkailin tosin tilannetta tankkaamalla ennen lenkkiä ammattilaisen annoksen pastaa. Hiilareita, kato… Juoksimme Punavuoresta rantaa pitkin Kaivopuistoon, sieltä Olympiaterminaaliin ja takaisin Rööperiin. Jaa että mitenkäs sujui? Kipitin terrierin sinnikkyydellä Janin rinnalla ja yritin olla kaikin keinoin puuskuttamatta, itkemättä ja oksentamatta. Olympiaterminaalin ylämäessä oli pakko ottaa pari kävelyaskelta (saatoin syyttää hidastelusta ”lenkkariin mennyttä pikkukiveä”), muuten oli pakko sinnitellä hölkkätahdissa ettei ylpeys kärsi. Vapisin ja voivottelin tuon reissun jälkeen kaksi päivää, nykyään juoksen hädin tuskin ratikkaan.
Onneksi olen kovapäinen enkä näköjään ymmärtänyt lopettaa moista hullujen hommaa tuohon Via Dolorosa -henkiseen iltalenkkiin. Aloitin juoksuharrastuksen uudelleen kustomoimalla Niken sivuilla itselleni uudet lenkkarit. Kerrankin sellaiset, joissa ei ole tyhmää neonväriä korostamassa ”vauhdikasta menoa”! Sitä paitsi niihin saa kirjailtua oman nimensä heijastavalla langalla, sinne kantapään kohdalle. Sitten voisi juosta aidoilla Inkeillä.
Noh.. Kustomoidulle lenkkariparille olisi tullut hintaa 205 euroa. Se on aika paljon, jos päädynkin käyttämään niitä esimerkiksi kaksi kertaa. Entisetkään lenkkarini eivät ole varsinaisesti ehtineet kulumaan puhki… Tyydyin sitten käymään kotimatkalla Humacissa ja ostin iPhonen kanssa toimivan, musiikkia säätelevän, matkaa mittaavan ja kannustushuutoja korviini huutelevan Nike+ -sensorin sekä muovisen kotelon, jolla tuon sensorin saa kiinnitettyä myös pariin Adidas-merkkisiä kenkiä, jollaiset omani sattuvat olemaan.
Nyt olen näprännyt Nike+ -juttuja netissä jo hyvän tovin, suunnitellut reittejä, asettanut tavoitteita, pohtinut sopivaa soittolistaa lenkkeilyä varten… Vielä kun saisi verkkarit päälleen ja kengät jalkaan. Ja siis vielä itsensä ovesta ulos.
Vinkkejä lenkkeilyn aloittamiseen? Power songit jakoon! Kauanko kestää, että se veren maku lähtee suusta? Halukkaita osallistujia juoksemaan nettihaastekisaa Nike+ -sensorin ja palvelun avustuksella? (Vain huonokuntoiset, urheilua vihaavat, patalaiskat ja lyhytjalkaiset tytöt saavat osallistua.)
Ostin ensimmäiset aavikkotossut tammikuussa ja olen ollut todella tyytyväinen niihin. Jalkani ovat pysyneet kuivina ja minä pystyssä niin liukkaalla kuin myös märällä kelillä. Tästä hyvästä olen päättänyt hankkia toiset samanlaiset, tällä kertaa kuitenkin beigenä. Näissä kelpaakin käpytellä töistä kotiin kevätauringon paisteessa työpäivän jälkeen.
