jan / 18.08.2009

swenglish

Ruotsalaissyntyisen, nykyään kai amerikkalaiseksi tituleerattavan Patrik Ervellin syksyn mallisto on omasta mielestäni melko ailahteleva ja epätasainen, muta toisaalta malliston parhaat hetket ovatkin sitten todella onnistuneita. Oman makuni mukaan parhaat palat tarkoittavat – totta kai – mustia ja harmaita päällystakkeja, pikkutakkeja, ohuita neuleita sekä raikkaita valkoisia kauluspaitoja. Myönnän olevani fani, mitä moisiin tulee. Vaatteiden lisäksi rakastan kuvista välittyvää huoliteltua, mutta samalla niin rentoa tyyliä ja tunnelmaa. Hienoa ja inspiroivaa.

(kuva Patrik Ervell)

inke / 18.08.2009

check check check

Ruutumekko, mikä minua vaivaa? Jotain kuviollista ja värikkäämpää on tehnyt mieli jo jonkin aikaa. Ensimmäinen ajatus oli kukkamekko (jonkun siis todella täytyy olla hätänä tällä suunnalla), mutta jos minulle meinaa kukkamekon päälle saada, sen pitäisi sitten olla niin täydellinen että liekö moisia missään tehdäänkään. Väriä pitäisi olla hieman, ei liikaa, ja jotain hyviä sävyjä – ei tunkkaisia, ei räikeitä. Ja moisen koltun etsiminenhän on helppoa, kun en osaa edes luetella niitä värejä joita mekossa saisi ja voisi olla. Malli saisi olla kuvan ruutumekon kaltainen, hieman kuin paidasta venytetty ja mieluusti pitkähihainen. Napitus ei olisi pakollinen, mutta suotava.

Ruutumekossa saattaisi olla riittävästi vaihtelua ja kuosia niitä kaipaavalle, mutta moisiin suhteellisen tottumattomalle. Ruutu on kuitenkin raikas ja ehkä helpompi käyttää – kukkamekon mahdollisesti mukanaan tuomia lavatanssimielleyhtymiä yritän välttää, näin syksyn korvilla varsinkin. Ruutumekon päälle laitettaisiin tietysti söötti harmaa villatakki, jalkaan paksut sukkikset ja matalat mustat tai siniset nyörikengät. Syksymmällä mekon seuraksi päähän vedettäisiin ehkä baskeri tai pipo, kaulaan turvahuivi. Nyt iski mekkomania…

..eikä asiaa suoranaisesti helpota se, että silmilleni suoranaisesti heitellään kuvia, joissa mekko viihtyy jumaltakkini kanssa mainiosti.

(mekko ja kuvat A.P.C.)

inke / 17.08.2009

blush

Hirmuisen kivan ja vauhdikkaan festariviikonlopun jälkeen peilistä tuijotti väsynyt mörkö. Hieman aamukuuden jälkeen soinut herätyskello tappoi kaiken viikonlopun aikana kerätyn elämänilon. Naama oli paperinvalkoinen lukuun ottamatta niitä muutamaa punaista laikkua, jotka olivat tainneet syntyä yrityksistäni tukehduttaa itseni tyynyllä yön painajaisunien piinatessa.

Suihku ja kahvi tekivät pelastautumisessa osansa, meikkipussi lopun. No, muina päivinä lopputulos olisi saattanut edelleen häiritä, tänä maanantaina tästä tuloksesta sopi olla kiitollinen. Kiitokset poskipunalle – se tuo naamaan eloa, ainakin oikein levitettynä.

Kun tämä purkki loppuu, vedän kunnon itkupotkuraivarit. MAC Cosmeticsin Just a Pinch -geeliposkipuna kuuluu käsittääkseni johonkin MAC:in vuotuisista kausikokoelmista, enkä tiedä onko sitä enää edes saatavilla. Toivottavasti.

Poskipunageeliä on helppo levittää, kunhan vähän harjoittelee. Voidemaista, läpikuultavaa väriä neuvottiin levittämään meikkivoidesiveltimellä, joka alkoi kyllä toimia heti kun oppi hankaamaan siveltimestä värin määrää vähemmäksi kämmenselkää vasten. Häivytysvetoja niin kämmenelle kuin poskipäille saa siveltimellä vetää niin monta kertaa, että lisähäivyttelyn ei enää uskoisi olevan mahdollista – ja sitten vielä kerran. Rajat saa vielä taputella tasaisiksi meikkisienellä, mutta pieni vaivannäkö kannattaa. Lopputulos on mielestäni sopivan luonnollinen ja jotenkin freesi, varsinkin kun tästä jää punastuksen lisäksi pieni kuulto poskiin. Vannon suurta rakkautta tällaisille purkkipunastuksille, ne taitavat olla seuraavaksi paras juttu heti joidenkin onnekkaiden poskien luontaisen söpöpunotuksen jälkeen.

Kun tämä purkki loppuu, taidan vihdoin antaa mahdollisuuden jo vuosia kuolaamalleni tuotteelle jota en koskaan raaski ostaa ulkomailla enkä jostain syystä koskaan muista nettitilauksia tehdessäni. Mutta että poskipunavesi, miten sen kanssa sitten toimitaan?

(kuvat makeupforlife.net ja Benefit Cosmetics)